keskiviikko, 9. tammikuu 2019

Elämässä sattuu ja tapahtuu - Asiaa suhteista

Että onkin ollu onnettoman hidasta tämä blogin päivittely heti aloittamisen jälkeen... Pyhät olleet niin intensiivisiä että jäänyt tämä projekti aivan rappiolle.. No, ensimmäinen uusi kirjoitus aloittamisen jälkeen liittyen sitten parisuhteisiin trans-vivahteella. Ja mielenterveysasiaa. Se onkin sikäli itsestä kiinnostavaa kun tässä on omista ongelmista selvinnyt uutta joka selittää monia asioita menneisyydessä ja luonteessa. Tässä uuden tyttöystävän kanssa selailtiin TAYSin Kanta-merkintöjä mun diagnosointiajalta ja sieltä löytyi psykiatrin kirjoitelmasta lause, jossa todetaan että SCID-II testissä diagnostiset kriteerit diagnoosiin F60.1 - eli eristäytyvä (tai skitsoidinen) persoonallisuushäiriö - täyttyvät. Ja häiriöstä lukiessa tulee aivan selväksi että kyllä, oon skitso. Tunteeton paskiainen! No se nyt ei vastaa ihan todellisuutta kuin ajoittain, ja kuten mainitsin tässä on hiljattain rakastuttukin uudestaan mikä on siis aivan ihanaa 🖤 Skitsoudesta kirjoitan myöhemmin paremmin, mutta viittaan siihen ajoittain tässäkin suhdekirjoitelmassa.

Niin, lähtökohtaisesti yleinen oletus transujen suhteista taitaa olla se että on helvetin vaikea löytää ketään. No se pitänee monien kohdalla paikkansa ja osaksi siksi tästä kirjoitankin jos siitä joku vähän saisi toivoa tai jotain. Mähän olen aina ollut eristäytynyt ihminen pienestä pitäen mikä luonteen osalta selittyy tuolla neurologisella häiriöllä. Kun ei pidä ihmisistä niin helvettiäkö niiden seuraan sitten väkisin ängetä kun voi pelata kotona rauhassa? No tällä asenteella on suht hankala myös noita suhteitakin solmia ja tässä nyt parhaillaan vasta kolmas alkoi. Ja oikeastaan heti toisen loputtua alkoikin. Rakastuin ja se oli menoa... Sen tarinan kerron hieman myöhemmin omassa kirjoituksessaan...

Mutta kyllä, seurustelu on mahdollista transsukupuolisuudesta huolimatta. Mutta miten (hyviä) suhteita solmitaan? Itsevarmuudella. Se on jotain mitä meiltä transuilta liki aina puuttuu hyvistä syistä. Siksi moni päätyykin pariutumaan kohtalotoverin kanssa. Ja näin siinä nyt kävi sitten lopulta minullekin... Joskin täysin sattumalta. Tai sitten kohtalon osoittamana, kumpaan nyt sitten haluaakin uskoa.. No joka tapauksessa, vaikka transsukupuolisuus onkin vain yksi niistä miljoonasta meitä yhdistävistä tekijöistä, on myönnettävä että kohtalotoveriuden tuoma ymmärrys on suhteessa merkittävä tekijä, joka tuo meitä lähemmäksi toisiamme ja auttaa meitä molempia kumppaneina validoimaan toisiamme. Yksin olemme mieliltämme järkkyneitä poikia teeskentelemässä tyttöjä, mutta yhdessä olemme vahvoja kauniita naisia!

Ennenkuin nyt innostan jokaisen lukijan lähtemään jahtaamaan uutta transmuijaa itselleen, muistutan niistä kaikista ongelmista mitä tällaisessa suhteessa voi ilmetä. Jokaisen dysforia ilmenee uniikilla tavallaan ja jokaisella on myös omat mielipiteensä dysforian ilmenemismuodoista ja -määristä. Ja jokaisella on myös omat tarinansa diagnoosistaan. Silti, niin vitun vammaista kuin se onkin, on seassamme mulkkuja jotka kuvittelevat voivansa määrittää mitä transsukupuolisuus universaalisti on, mitä tähän "kerhoon" kuulumiseksi vaaditaan ja mitä joka transun pitää tuntea, mitä pitää olla kokenut, miten olla ja miten transasioista puhua. Näitä vitun natseja on eri mulkkuus-tasoisia mutta kaikkia yhdistää nämä yhteiset teemat, ja tällaisen ihmisen valitseminen kumppaniksi vahingoittaa omakuvaa, itseluottamusta ja vain pahentaa dysforiaa jos et satu olemaan juuri heidän kriteereihinsä sopiva mikä on epätodennäköistä.

"Normaalinkin" transun kanssa on helppo sortua vertailemaan kokemuksia ja niiden validiteettiä.. Se voi teettää pahaakin vaurioita epävarmalle persoonalle ja siitä yli pääsy voi kestää kauan. Ylipäätään itsestään epävarmalle transulle voi olla ylitsepääsemättömän raskasta olla suhteessa, jossa kokee kumppaninsa paremmaksi. Tällaisessa suhteessa vaaditaan toiselta osapuolelta myöskin paljon, sillä epävarmempaa kumppania pitää jaksaa kannustaa parantamaan omaa itseluottamustaan. Oikeiden sanojen valinta voi olla todella vaikeaa ja edellyttää kumppanin todellista tuntemista. Se, kuinka paljon vakuuttelua ja kannustusta toinen tarvitsee, on tietysti yksilöllistä, mutta itsestään varmemman on syytä olla tietoinen myös omista voimavaroistaan, sillä valittaessaan omista puutteistaan voi toinen osapuoli laukaista/pahentaa dysforiaa myös siinä itsestään varmemmassa osapuolessa, jolloin suhde voi muuttuu tuhoisaksi ja molempia vahingoittavaksi.

Ja sitten seksi... Voi kuinka paljon ongelmia siinä voi olla! Jokaisella meistä on jonkinlainen käsitys siitä mistä pidämme, siitä mitä seksuaalisia piirteitä haluamme kumppanimme kehon omaavan ja mitä kehoillamme olemme halukkaat tekemään. Meitä transsukupuolisia on montaa eri laista ja toisesta transusta seuraa etsiessä on muistettava että juuri sopivan kumppanin löytäminen voi olla uskomattoman vaikeaa, liki mahdotontakin etenkin jos nyt ajatellaan Suomen rajojen sisällä.

Näitä kysymyksiä sinun tulee miettiä trans-kumppania harkitessasi:

-Mistä luonteenpiirteistä, tavoista, lemmikeistä jne jne pidät. Samat asiat kuin kaikissa muissakin suhteissa.

-Mistä kehonosista pidät? Tisseistä, perseistä, pilluista, neo-pilluista, peniksistä, chickdickeistä jne...?

-Oletko valmis elämään ja nauttimaan kumppanista jonka osat eivät vastaa toiveitasi?

-Mitä mieltä se toinen on omista osistaan? Onko hän dysforinen niistä? Pystyykö hän käyttämään niitä? Haluaako hän käyttää niitä? Miten hän haluaa käyttää niitä? Milloin hän haluaa käyttää niitä?

-Mitä mieltä olet omista osistasi? Oletko dysforinen niistä? Pystytkö käyttämään niitä? Haluatko käyttää niitä? Miten haluat käyttää niitä? Milloin haluat käyttää niitä?

Eli niin, monta asiaa jotka voivat olla ylitsepääsemättömiä dealbreakereitä. Joskin täytyy mainita, että oikean kumppanin löytäessä on mahdollista näiden estojen kadota. Tajuta, ettei niillä varusteilla ole niin paljon väliä. Itse en koskaan voisi kuvitella olevani seksuaalisesti kenenkään miehen kanssa, saati sitten harrastaa minkäänlaista seksiä mihin liittyy miehen penis. Mutta nyt sen oikeani löydettyäni, en tiedä mitään parempaa kuin tuntea hänen iso kuuma chickdickinsä suussani 🖤 Ja vaikka meillä molemmilla sellainen onkin, näemme kumpikin toisemme 100% naisina ja seksimme on kahden naisen välistä, vaikkakin vähän erilaista kuin naispareilla yleensä.

Ja sitten lopuksi. Mielenterveysongelmat. Valitettavasti ne tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus transujen keskuudessa ja ne ovat aivan yhtä raskaita elleivät jopa raskaampia kuin muissakin suhteissa. Itsekin poden keskivaikeaa masennusta ja olen tutkitusti skitsoidi. Kumppaninikin kärsii mm. vakavasta masennuksesta ja niiden huonojen hetkien seuraaminen repii sydämestä kun on niin vähän mitä toisen hyväksi voit tehdä.. Kun rakastat toista enemmän kuin mitään muuta maailmassa etkä silti pysty korjaamaan häntä vain suudelmalla vaikka kuinka epätoivoisesti yrität... Tää tuska kun nään nytkin miten hän kärsii siitä mitä hän on joutunut kokemaan on aivan sietämätöntä.. Silti, missään muualla en mieluummin olisi kuin tässä hänen vierellään, yrittämässä vakuuttaa edes hetkeksi ettei hän ole arvoton, ettei maailma olisi parempi paikka ilman häntä ja miten minäkään en voisi paremmin jos hän kuolisi.. Yrittämässä vakuuttaa miten arvokas, tärkeä, hyvä ja rakas hän on.. Miten kaunis, miten älykäs ja miten ihana.. Miten hyvä kumppani hän on.. Oon löytänyt sielunkumppanini ja haluan kaiken jatkuvan ikuisesti.. Mutta pelkään niin paljon menettäväni hänet.. Mikään muu pelko ei vedä vertoja tälle, sitä ei voi sanoin kuvata.. Miten näin valtavaa rakkautta ja pelkoa voi olla olemassakaan??

Pelosta huolimatta ei maailmassa ole mitään ihanampaa, ei mitään parempaa, ei mitään arvokkaampaa, kuin saada olla hänen kanssaan ja se tekee kaikesta sen arvoista. Ne hyvät hetket ovat niin arvokkaita ja niin ihania ettei niillä huonoilla ole suhteen kaavassa mitään merkitystä. Yhtä lailla itkemme sitten onnesta toisena hetkenä 🖤

Mutta kuten sanottua, mielenterveysongelmat ovat todella raskaita ja elämä voi olla melkoista vuoristorataa jos suhteessa edes toisella on ongelmia, puhumattakaan sitten molemmista. Ne on mahdollista kestää ja päästä tasolle missä ne ovat vain osa sitä kokonaisuutta, mutta väärällä parilla ne voivat tuhota molemmat aivan totaalisesti. En voi mitenkään painottaa liikaa sitä, miten raskasta on elää sekä dysforian että mielenterveysongelmien kanssa! Ja se on kumppanille raskasta! Harkitsit kenen tahansa kanssa seurustelua, cis tai trans, mieti tarkkaan jaksatko sellaista suhdetta.

 

Lopuksi pieni lisäinfo siitä miten tekstini syntyy ja miksi tekstin tunne voi muuttua kirjoituksen eri osissa rajustikin. Tällä hetkellä aikani ei riitä pitkään kirjoitteluun yhdeltä istumalta, joten teksti kasaantua useana eri hetkenä ja usein useamman päivän aikana. Tätäkin olen kirjoittanut nyt kolme tai neljä päivää milloin bussissa, tauoilla, kotona koneella, sängyllä puhelimella jne jne. Minkä lisäksi pitkään putkeen kirjoittaessani kerkiän muutenkin käymään useita tunnetiloja läpi, ja saatan vittuuntua/innostua/laantua/jne juuri rauhallisena kirjoittamastanikin ja lopputulos voi olla ihan mitä vaan.

 

Ja haluan nyt kuitenkin vielä kertoa mitä tapahtui eilen, eli siis sen jälkeen kun olin kirjoittanut mielenterveysongelmista ja lohduttanut kumppaniani... No, näitä tilanteita on käyty jo useampi lyhyen yhdessäolomme aikana ja hyvän tilannetajun omaavana tilanne hieman laukesi ja pääsimme mökötyksestä itkemiseen ja sainkin hyvän tovin vakuutella jälleen rakkauttani.. Ja asiat vähän etenivät, spontaanisti. Olin nääs suunnitellut isoa yllätystä kuukausipäiväksemme johon on vain muutama päivä ja... no yllätys piti sitten paljastaa jo siinä sitä yhtään suunittelematta.. Sängyllä tovin itkettyämme märkinä ja räjähtäneen näköisinä päädyin pomppaamaan alas lattialle polvilleni, ottamaan rakastani kädestä, ja kysymään tulisiko hän vaimokseni.. 

 

 

 

Ja nyt häntä varmaan pitää tulevissa kirjoituksissa kutsua vaimokseni 🖤  Ja kyllä, tapasimme todellakin vasta hiljattain, mutta kun sen oikean löytää, sen vain tietää...

 

 

 

maanantai, 7. tammikuu 2019

Blogia päivitetään!

Blogi ei ole kuollut! Pyhät ovat olleet varsin hektiset ja päivittämään ei ole kerinnyt, mutta arjen myötä toivottavasti saan kirjoituksia ja artikkeleita lisättyä suunniteltuun tahtiin

keskiviikko, 12. joulukuu 2018

Uusi transblogi - Keneltä kenelle?

Hei,

Olen Kuunkulta, 27v. transnainen täältä jostain Suomesta. Tässä blogissa kerron otsikkokuvan mukaisesti asioista mitä nyt elämään liittyy. Transprosessista, elämästä F64.0-diagnoosin kanssa eli vitun transuna, sekä elämästä lukuisten mielenterveysongelmien kanssa. Ja siitä sun tästä. Blogin tarkoituksena on jakaa tietoa ja vuodattaa tunteita. Ja ehkä saada uusia tuttavuuksiakin!

Pyrin pysymään anonyyminä, joten oikeaa nimeäni, yhteystietojani, tarkkoja faktoja liikkumisestani yms. en tule paljastamaan.

Mutta, hieman tietoa itsestäni: Olen 1991 syntynyt ja pojaksi sillä hetkellä määritelty. Aloitin transprosessini vasta vuoden 2016 lopulla, eli suht tuoreeltaan mutta koko ikäni olen tiennyt jonkin olevan itsessäni väärin. Silloin alle kouluikäisenä sitä vaan ei jotenkin osannut tai uskaltanut laittaa sanoiksi. Olisihan se ollut kiva tajuta jo pienenä vaatekaupassa tokaista 'Hei äite tää on väärä osasto, ne mekot on tuolla' mutta asiat ei aina mene niinkuin pitäisi ja tässä sitä nyt lähestytään kolmenkympin ikäkriisiä. No, onneksi kävi geenien kanssa kuitenkin tuuri ja kirjoitankin nyt sitten "läpimenevän" transnaisen näkökulmasta. Tunnen tästä hieman syyllisyyttä, mutta prosessi on mulle ollut yllättävän "helppo" ja oon ylittänyt kaikki omat odotukseni. Näin ei ole monen monen muun kohdalla ja siksi syyllisyyden tunne.. Toivon kuitenkin voivani antaa vinkkejä millä päästä alkuun ja auttaa läpimenossa. Jos tästä blogista edes yksi ihminen jossain saa mitään apua niin olen iloinen :)

Niin, vaikka tämä prosessi on sujunut hyvin, ei samaa voi sanoa mielenterveydestäni muuten. Prosessi on osaltaan tuonut niin helpotusta kuin uusia murheitakin ja tulen näistä kirjoittamaan (lähi)tulevaisuudessa. Mulla on diagnosoitu vain keskivaikeaa ja vaikeaa masennusta, mutta diagnosoimattomia on sitten muutakin, erinäisiä sosiaaliseen ja tunne-elämään vaikuttavia juttuja. Kaksisuuntaisuutta/epävakautta, ahdistusta, eristäytyvyyttä, estyneisyyttä, OCD, asperger, alexitymia, hypomimia, anoreksia... Tai ainakin jotain näistä, pirullako noista nyt selvää ottaa kun ei ole käynyt terapiassa. Sielunelämä on kuitenkin siis yhtä kaaosta ja ristiriitaa. Näistä asioista tulen kirjoittamaan myöskin. Ja näistä johtuen on tekstit usein negatiivisesti latautuneita.. Toivottavasti joku silti jaksaa lukee.

-Kuunkulta