Jep, jälleen kerran ulkona kauan bussia odottamassa. Näitä hetkiä kun jään jumiin johonkin tuntuu tulevan enemmän ja enemmän viime aikoina... En keksi mitään muuta tekemistä kuin kirjoittaa jotain kun ei masu kestä käydä enää toisilla lähimmässä kapakassa..

Elämä on usein aika paskaa, mikä blogin sisällöstä varmasti käy ilmi. Kun oot näin huonovointinen korvien välistä, käy usein mielessä että no mitä vitun järkeä tässä kaikessa on. Elämä on niin paskaa.. Mua on koko ikäni patistettu tekeen asioita. Painotettu sitä miten tärkeää on kouluttautua ja saada hyvä ammatti ja työpaikka (riippumatta siitä kiinnostaako työ oikeasti). Patistettu elään normaalia elämää, voimaan.. normaalisti, eli hyvin kai, vieras konsepti mulle. Ja tää patistus ihan kaikkien toimesta on luonu valtavan paineen edes näyttää hyvinvoivalta, näyttää muille että kaikki on hyvin ja piilottaa kaikki ikävä, piilottaa todelliset tunteet. Se on luonut valtavat paineet saada ammatti ja löytää hyvä ura. Mä opiskelen kolmatta ammattia, neljättä ammattipätevyyttä, enkä mä tälläkään kertaa usko että tuun ikinä tämänkään alan töitä oikeasti tekemään. Mutta nyt mä oon sitten saikulla kun mut vihdoinkin poltettiin loppuun. Nyt odotan Kelan päätöstä siitä, oonko mä siinä kunnossa, että kannattaako mua yrittää terapialla kuntouttaa työkykyiseksi, vai oonko niin jätettä, että lyödään eläkkeelle. Mä oon jo lopettanut yrittämisen, ei musta tule ikinä tervettä, ei musta tule työkykyistä. Mä yritän enää vaan vähentää pahaa oloa etten päädy ampuun tai räjäyttään itseäni seuraavalle olemassaolon tasolle, mikä se sitten lieneekään. Mulle on saavutus huonona päivänä saada edes syötyä mitään. En pidä ruuanlaitosta enkä syömisestä, ne on pakollisia pahoja jotka jää tekemättä kun et vaan välitä. Ja sitten, kun ei ole ketään ystäviä.. Ei bestistä, ei ketään jonka kanssa... No tehdä mitä ystävät nyt sitten tekeekään. En mä ihan oikeesti tiedä mitään sellaisesta kun ei mulla ole ikinä sellaista ollut. Sekin saa ajatteleen että mikä mussa on vikana? Mikä mussa on niin vastenmielistä? Se, että julkisesti kirjoitan tästä on omanlaisensa avunhuuto, et eikö kukaan joka voi mitenkään tähän yksinäisyyteen samaistua halua tästä uutta ystävää joka osaa sitä ystävyyttä oikeasti arvostaa?? Tätä on masennus, tätä on yksinäisyys, ja tätä on mun elämä :(


Välillä kuitenkin... Välillä saa kokea hetkiä jotka tekee kaikesta edes hetkeksi sen elämän tuoman tuskan arvoista.. Välillä joku saa kaikki sun murheet katoamaan hetkeksi ja koet kaiken sen hyvän mitä elämältä voi saada. Onnellisuuden, joka saa myöhemmin toivomaan että olisit voinut kuolla siihen hetkeen, lähteä onnellisena hymy kasvoillasi tuntien vain sitä todellisen rakkauden tuomaa onnea <3


Mutta mikään hetki ei kestä ikuisesti, ja jäljelle jää vain kyyneleet...

https://www.youtube.com/watch?v=WH5QKr-gPJ4


-Anshalla