Joo eli tällainen miscellaneous-kategoriaan menevä löpinä hormoneista ja katsaus menneeseen vuoteen. Aloitin siis korvaushoidot 18.1.2018, pidin taukoa 1.7.-1.10. säilöäkseni lisää sukusoluja. Turhaan, olisi vaatinut varmaan pidemmän ajan.. Raskasta aikaa.. No, ensimmäisen vähän vajaaksi jääneen 6kk aikana ehti muutoksia jo ilmestyä, hieman kasvot pehmenivät, peppu ja rinnat kasvoivat ja olo henkisesti parani. Pystyin vihdoinkin itkemään ja vuodattamaan kyyneliä varmaankin ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden (eipäs ollutkaan, Frozen-leffa sai herkistyyn leffateatterissa, kuten myös Rise of the Horde -kirja!). Hyvin terapeuttista, suosittelen kyynelehtimistä kaikille. Tuskastakin itkiessä kyyneleet muistuttavat siitä miten paljon huonommin asiat olivat ennen kun et saanut vuodettua sitä pahaa oloa pihalle. Ehkä se olisi pitänyt vuodattaa muualta punaisempana, mutta tuskinpa siitä mitään olisi tullut, tähän päivään mennessä suurin saavutus viiltelyn saralla on noin puolen sentin viilto korvassa toissapäivältä, sekin vain epäonnistunut yritys repiä entisestä reiästä arpikudos pihalle..

No kuitenkin, muista muutoksista en ole niin varma, muisti kun ei pelaa kovin hyvin oman sabotaasin ansiosta mutta koko tämän ajan se tärkein asia onkin ollut rinnat, ja kasvot hyvänä kakkosena. Tauon aikana rinnat pienenivät, ja niiden mennessä ei mielenterveyskään ainakaan parantunut. Näitä kahta rasvapallukkaa parempaa masennuslääkettä ei kyllä maailmasta löydy <3 Rinnat ovat musta aina olleet se naisellisin osa ihmisessä ja ne ovat koko tämän ajan menneet tärkeysjärjestyksessä haarovälinkin yli selvällä erolla. Hyvä kysymys on että miksi, ja miksi ne edelleenkin ovat jonkinasteisen pakkomielteen kohde. No iloinen näistä todellakin olen, joskin vähän vielä saisivat kasvaa kun pienethän nämä on.. En mä mitään D-kuppeja ottaisi vaikka tarjottaisiin, ei olisi kovinkaan sopusuhtaiset näin siron pikkutytön keholla, puhumattakaan siitä miten jo valmiiksi ikävät selkäkipuni pahenisivat siitä painosta! Mutta iihan pikkuisen isommat kelpaisi.

Hormonitauon jälkeen rinnat palautuivat nopeasti ja henkinen olo parani, joskin sitä raahasi alas sitten aivan muut asiat. Mutta kun nyt hormonien kanssa piti taukoa ja on lääkkeitä vaihdellutkin, niin ei ole tullut otettua verikokeita koko tänä aikana. Olo on tässä alkuvuodesta ollu pienessä laskusuhdanteessa, joskin muutos on ollut niin hidasta että on ollut vaikea saada kiinni siitä. Dysforia tuntuu pahentuneen, olo on epävarmempi identiteetistä, epävarmempi kaikesta oikeastaan. Olo on ollut aggressiivisempi ja masentuneempi. Itsemurha on käynyt mielessä useammin ja useammin yhtä validina vaihtoehtona kuin jatkaminenkin. On ollut vaikea käsittää mistä se paha olo oikein tulee enkä suoraan sanottuna tiedä vieläkään. Mutta aiemmin viikolla heräsi vahva epäilys, kun huomasin... no ihan rehdisti vetäessäni käteen huomasin että musta tuli tippa valkoista nestettä pihalle. Varma merkki kohonneesta testotasosta! Jotenkin sillä hetkellä tajusin, että ehkä ne testotasot ovat olleet jo siitä asti nousussa kun vaihdoin testoblokkerini Spiroon, ja mikä tärkeintä ehkä paha oloni on johtunut tästä! Kuvittelin pärjääväni pienemmällä annoksella kuin määrättiin, mutta se ei ole ollut tarpeeksi! Voisiko pelkkä annostuksen nostaminen tuoda mun elämänilon rippeet takaisin?! No tätä aloin tutkimaan. Olin jo aiemmin hieman epäillyt tämän mahdollisuutta ja pyytänyt lähetteen verikokeisiin. Viime perjantaina kävin ne ottamassa kun iski paniikki saada ne otettua juuri tasan nyt jotta saisin tulokset mahdollisimman pian, joten lähdin heti aamusta jonottamaan vuoronumerolla ajan varaamisen sijaan. Kokeiden ottamisen jälkeen otin heti isomman 150mg annoksen Spiroa ja nyt muutaman päivän olen 300mg testonuketus kuurilla ☢️ 300mg on iso annos tällaiselle jonka testotaso ennen hormoneita oli ihan miesten viitearvojen alarajalla, eli jotain 10.2yksikköä jokin. En suosittele omin päin tällaisia lääkekokeiluja tekemään vaan suosittelen olemaan yhteydessä lääkäriin.

Mutta kun tässä nyt kulunutta vuotta katsoo taaksepäin niin pakko sanoa ettei kaduta tämä prosessi pätkääkään. Olo on kohentunut, oon oppinut uutta, oon nähnyt meneväni läpi ilman meikkiäkin, saanut uusia kavereita, päätynyt kihloihin ja saanut huomata etten ole deittailumaailmassa vain "jämäpala" sellaisille jotka eivät cisnaista saa tai fetisoitava fantasiaolento. Sekin tieto on omiaan kohottamaan itsetuntoa vaikken sitä validaatiota enää tarvikaan kiitos rakastavan vaimoni. Vuoden aikana tutustuin tähän mahtavaan tyyppiin johon hieman ihastuinkin ja jonka lopulta sainkin rinnalleni pysyvästi vaimokseni🖤 Tähän tilanteeseen liittyi paljon sotkua mikä hävettää, mutta mennyt on mennyttä eikä jo tehdyille virheille voi mitään, siitä ehkä joskus vielä kirjoitan kuitenkin.

Paljon mietityttää tulevaisuus, sillä tässä on nyt parisuhteessa paljon uutta totuteltavaa ja oppimista, sitten on näiden hormonien kanssa tasapainoilua ja edelleen mietin pitäisikö kuitenkin mennä silvottavaksi. Siihenkin dysforian voimakkuuteen saattavat nämä hormonitasapainon ongelmat vaikuttaa, ja todennäköisesti vaikuttavatkin. Joudun tässä paljon tulemaan miettimään menneisyyttäni kunhan terapiaan pääsen, siitä ei tule helppoa sillä olen puolustusmekanisminä piilottanut muistoja ja häirinnyt muistini toimintaa. Mutta eniten mietityttää se, mikä monella muullakin transihmisellä tulee jossain vaiheessa. Eli se "no mitäs nyt?" -vaihe. Elämä on enemmän tai vähemmän mallillaan ja kesken olevat asiat liikkuvat omalla painollaan. Koko elämän ajanhan tää mua on vaivannut, mutta hetkeksi tässä sai muuta ajateltavaa. Nyt tilanne on taas se, että alan palailemaan siihen tylsään harmaaseen arkeen missä masennukseni kanssa oon vellonut vuositolkulla. Mitä tehdä nyt, kun ei ole mitään tavoitetta saavutettavana? Ei mitään mihin pyrkiä.. Oon kaikki tavoitteeni saavuttanut, eli käynyt läpi prosessin ja löytänyt vaimon joka rakastaa ja tukee kaikessa. Niin ei niitä tavoitteita paljoa ole ollutkaan, mutta mitä enää on jäljellä? Tämä elämän päämäärättömyys on se ongelma. Ei mua kiinnosta menestyä uralla, ei mua kiinnosta luoda taiteellisia saavutuksia, ei mua kiinnosta.. no mikään! Mitä teen kun ei ole tavoitteita eikä oikein haaveitakaan? Mitä tehdä kun elämällä ei ole tarkoitusta?

En mä tiedä miten jatkaa... Tätä artikkelia sen paremmin kuin elämääkään. Tää oli tässä tältä erää.


-Anshalla