f6c1584fabb4e0c7b1da1619d7bcfbb4_2.jpgValtaosalle tää on helppo kysymys, ei sitä tarvi edes miettiä. Mutta mulle tää on ollut viime aikoina ihan helvetin vaikea kysymys.

 

Ei en mä ole detransitioitumista harkitsemassa, päinvastoin päätin hakeutua SRS:n jonoon! Siihen liittyy pelkoja paljon, mutta kirjoitan nistä myöhemmin. Mutta se mikä mua on vaivannut, on se tunne sukupuolesta korvien välissä. Kehollisesti sukupuoli on mulle selvä, olen tyttö. En ehkä sen muotoinen tyttö kuin haluaisin, mutta kuinka moni loppujen lopuksi onkaan? Mutta päässä tilanne on ollut pidempään jo kaaosta ja se on käynyt aika raskaaksi, oon kärsiny unettomuudesta jo hetken ja uskon sen olevan ihan puhdas stressioire kaikesta tästä. Mä en oikein tiedä miltä sukupuoli ihmisistä tuntuu, se on itselle aina ollut jotenkin kaukainen asia. Miehenä eläessä sitä ei silleen ajatellut, mutta ei se koskaan tuntunut siltä että mun kuuluis mies olla vaikka siinä roolissa sitten elinkin kun en muusta tiennyt. Ja peilit, ja kamerat... voi kun olis voinu poistaa ne kaikki maailmasta. Nyt naisena olo on huomattavasti parempi ja peiliinkin on välillä kiva katsella. Mutta ei silti tunnu nyt ihan oikeelta. Tuntuu niinku olis jääny jumiin kahden sukupuolen väliin. En todellakaan ole mies, mutta en nyt ihan tyttökään. Tai no niin, en mä tiedä miltä sen pitäiskään tuntua, mut en oikein usko että tältä. Muistelen että olo olis ollu selvempi ja parempi silloin alussa kun sain hormonit, mutta kuinka paljon siitä on sitten vain ollut sitä vihdoin transitioitumaan pääsyn euforiaa? Entä onko lääkkeet vaikuttanu? Aloitin androcurilla ja spiroon vaihdettuani olo ei ollut samanlainen, valitin tästä blogissakin jo alkuvuodesta. Mutta en tiedä voiko se lääke vaikuttaa kun kuitenkin molemmilla lääkkeillä on testosteronit nollassa! Vaikka spirolla kyllä erektiot on pysyneet jostain syystä huomattavasti paremmin siltikin... Ja millainen olo tulee oleen sitten leikkauksen jälkeen?? Sekin pelottaa..

Kaikesta tästä tulee syyllisyyden tunne kun tuntuu että asioiden pitäis olla päivänselviä. Et jos tähän prosessiin lähtee niin pitäis sitten olla satavarma et se myös on oikee ratkaisu ja olo on parempi ja oikeampi sen jälkeen. No onhan se osittain... Mutta eihän tällaisia vaatimuksia todellisuudessa ole eikä näistä voi tietää. Aina voi itsetutkiskelua tehdä, ja pitääkin tehdä! Ja aina voi kysellä muilta kokemuksista, ja pitääkin kysellä! Mutta lopulta jokaisen prosessi on oma uniikki tie kuljettavaksi eikä sitä aina näe millaisia monttuja ja töyssyjä ja mutkia siellä tiellä on edessä. Vaikka tän tiedostan niin silti on vaikea päästä irti tunteesta et omaa syytäni että on paska olo enkä tiiä mitä oon, mitä pitäis olla ja millainen pitäis olla. Samaa syyllisyyttä poden masennuksestanikin. Tietysti mä haluaisin päästä jatkaan koulunkäyntiäni ja saada joskus töitäkin tehtyä, ja helvetti että oon yrittäny ja yrittäny ja yrittäny jaksaa ja pystyä jo vuosikausia! Mutta en mä vaan jaksa enää, ja siitäkös vasta tuleekin olo että oon vaan laiska paska. Tiedän kyllä ettei masennuskaan valinta ole, mutta sitä masennuksen luonnetta on niin vaikea pukea sanoiks ja sen syytä niin vaikea setviä. Ja sekin ettei sille taida olla mitään selkeää siis fyysistä syytä olemassa! Siis tiettekö kun joku on rampa niin on aina hyvin selvä minkälaisesta vammasta tai sairaudesta se johtuu, mut ei masennuksesta ole tällasta... Se on vaan sellainen itsevihasta ja -säälistä ja syyllisyydestä tehty alasin joka painaa päälle joka helvetin hetki..

8715d77ce214e500da9241189db1450f.jpg

 

Me truscumit ja transmedit ollaan aika rankkoja transidentiteettisiä kohtaan välillä, ja ihan syystäkin! Mutta kohdatessanne transidentiteettisen älkää aina tuomitko häntä ennakkoluuloisesti. Siellä alla voi olla hukassa oleva ihminen joka kärsii enemmän kuin uskottekaan... Tuskaansa voi yrittää peittää ja piilottaa niin muilta kuin itseltäänkin identiteetillä johon itsekin haluaa uskoa jotta se tuska katoaisi tai edes lieventyisi.. Mäkin pitelin tuota kuvaa melkein 15 vuotta... Ja välillä pidän vieläkin.

Oikeestaan, tämä neuvo pätee kaikkiin ihmisiin. Oli siellä alla sitten dysforia, tietämättömyys tai masennus, se kärsimys ja kuvan pitely kasvoilla on raskasta. Ja se kuva ei ole vain piileskelyn vuoksi, se on myös teille, jotta teidän ei tarvitsisi katsella kärsimystämme.


 

Oon usein miettinyt miten voisin kuvailla ja selittää cisihmisille mitä dysforia on ja miltä se tuntuu. Se on tosi vaikeaa, etenkin siksi ettei se mullakaan ole aina ollut kovin voimakasta, kuten ei oikeastaan mitkään tunteet ennen hormoneille pääsyä. Vielä hormonien aloituksen jälkeenkään en osannut sitä selittää. En osannut selittää sitä silloinkaan kun pidin hormoneista tauon, vaikka tuskani oli silminnähtävää. Vasta nyt on dysforiani ollut täysin lamaannuttavaa, mieltä särkevää helvettiä. Ehkä se miehenä eläessä ei tuntunut siksikään kun tunne oli ollut koko iän läsnä. Mutta nyt kun välissä olen saanut kokea pientä helpotusta siitä, on dysforia palattuaan ehkä juuri siksi pahempaa kuin koskaan ennen. Kokonaisvaltainen dysforia ei vain siitä millainen keho on, vaan myös koko olemassaolosta ja koko tietoisuudesta. Siitä, miten en koskaan tule olemaan cis, enkä tiedä tulenko koskaan kokemaan miltä todella tuntuu olla tyttö. Se tunne on kuin paniikki hissin juututtua kerrosten väliin.. Olet täysin jumissa, näet ylemmän kerroksen oven alareunan, ja alemman kerroksen oven yläreunan. Molemmat ovet ovat suljettuja, olet ikuisesti jumissa siinä hississä, omassa helvetissäsi. Kukaan ei voi auttaa sinua.

8c5ec0e754e64d6ca4e19295540d1f5d_4.jpgNäitä vertauskuvia voi kirjoittaa niin monta kuin huvittaa, mutta olen tullut johtopäätökseen, että dysforiaa ei voi selittää niin, että sen sitä kokematon ymmärtäisi. Se on hyvin uniikki tuska, jota ei ole mahdollista ymmärtää ilman sen kokemista. Se vertaus, että cisihminen inhoaa kehossaan jotain kohtaa ja haluaa siitä eroon tai muuttaa sitä, ei ole verrattavissa oleva asia. Ne ovat täysin eri asioita. Me dysforiasta kärsivätkin koemme usein mitä te koette, mutta te ette koskaan tule tuntemaan tätä tuskaa. Ja siitä olen iloinen, koska kenenkään ei pitäisi joutua. Tämä on myös syy, miksi transihmisten välillä on olemassa sanaton yhteys. Me koemme tuskaa jota kukaan muu ei voi kokea, ja se yhdistää meitä, sillä me ymmärrämme.

Te transidentiteettiset, te joista dysforia ei ole edellytys transsukupuolisuudelle ja sukupuolenne vaihtamiselle, te ette ikinä tule ymmärtämään, te ette ikinä tule olemaan osa meitä. Kuten ei kukaan muukaan, me olemme yksin tuskassamme.

-Anshalla ☣